10/19/2015

▲UTUMN



BIKER COAT / LINDEX
WOOL SKIRT / LINDEX
PULLOVER / H&M
SCARF / H&M
GLOVES / SEPPÄLÄ
SHOES / SECONDHAND SHOP






Geeeeeezz, i love my new biker coat. Bought it last week when i was at my parents. The original price of this coat was almost 80€ but i got it for 26 euros OMG! First i thought this plaid skirt is too colorful for me, but it was so cute i couldn't resist. And it costed only 10€. I don't really buy normal priced clothes, it has to be at least -30% off. I know I'm pretty stingy.

10/02/2015

Psykedeelistä avaruuspolkkaa

Voi johtua siitä, että olen päivittäin tapittanut Adventure Timea, mutta näin taas viimeyönä unta apokalypsistä. Tai itseasiassa, planeettamme oli juuri toipumassa tästä maailmanlaajuisesta katastrofista ja tapahtumat sijoittuvat kauas tulevaisuuteen...
Minulla ei ole entuudestaan tietoa siitä, mitä on tapahtunut. Voin vain seuraavan tuntien aikana saada pientä vihiä siitä, mikä aiheutti tämän kaiken. Aivan kuin heräisi keskeltä sotataistelua vailla muistia menneestä ja tietoa tulevasta.

Seison jonkun vanhan valkoisen kerrostalon raunion oviaukossa. Pudotusta maahan on arviolta 3 metriä. Tai, no, maata ei suoranaisesti näy, sillä allani kuplii happomeri. Lienekö jokin ulkoavaruuden hyökkääjien biologinen ase kyseessä? Happo tai muta tai mitä ikinä onkaan, muistuttaa hernekeittoa, paitsi että hernekeitto ei ole syövyttävää ja hohka omituista vihreää valoa. Kaikki ympärillä näyttää kuin Tshernobylissä, ja sekin jää kakkoseksi. 
  Ympäristö on surrealistinen. Edessäni avautuu suomainen kenttä ja horisontti on mustanpunainen. Happoaltaan vihreässä liejussa törröttää lahonneita vielä pystyssä olevia kelopuita. Puiden kärventyneet rangat kertovat, että täällä on tapahtunut jotain todella tuhoisaa, ja hirveää. Mietin, että mitä tekisin, palaisinko takaisin? Mutta en tiedä mitä takanani odottaa, saatika edessäpäin. 
  Seison edelleen kerrostalon raunion täydellisen neliskulmaisessa oviaukossa. Yhtäkkiä alkaa sataa. Kurkotan ulos kolostani ja tunnen kuinka pisarat satavat kasvoilleni. Mutta pian tajuan, että se ei ole vettä. Taivaalta tuleva nestemäinen aine on happosade. Vihertävät pisarat polttelevat kasvoillani. Ennen kuin ehdin vetäytyä takaisin suojaan, joku huutaa minulle jotain. En saa siitä selvää, muuta kuin että tiedän sen olevan varoitus ja kehoitus pysyä piilossa. 
  Huuto tuli vasemmalta. Pian happoaltaan mudasta nousee valtava, ihmismäinen olento. Tämä jättiläinen on täysin hernekeitonvihreän happomudan peitossa. Hätkähdän sitä, mutta tajuan pian että kyseinen olento ei tahdo minulle pahaa, tai ainakin oletan niin, koska huusihan se minulle varoituksen. Happo ei näytä vaikuttavan siihen mitenkään. Olento tarpoo hitaasti lähemmäs minua. Pian happolammen syövereistä eri puolilta nousee useampi ihmistä muistuttava hahmo. Osa niistä ovat pidempiä ja hoikempia, osa taas muistuttaa pelkkää muodotonta möykkyä jota on uitettu hernekeitossa. 
  Olennot kehottavat minua jatkamaan matkaani eteenpäin. Mutta ensin minun olisi päästävä happokentän läpi mahdollisimman pienin vammoin. Ne ovat rakentaneet jotain epämääräisiä puuvirityksiä keloihin. Ilmeisesti ovat siis auttaneet jonkun muunkin ihmisen tai karkulaisen happosuon läpi. Mutta mistä voin olla varma, että mutaörkit eivät vedätä minua. Josko ne vain haluavat tuoretta ihmislihaa syödäkseen? Minulla ei kuitenkaan ole muita vaihtoehtoja, sillä kuolisin joka tapauksessa jos palaisin takaisin. 
  Kiikun kapean laudan varassa joka on ripustettu kahden kelopuun väliin. Alla kupliva happo ei näytä houkuttelevalta, ja sen tuijottaminen entisestään saa tasapainoni herpaantumaan. Olen kuitenkin edennyt jo puoleen väliin. Hyppään jonkin rautatangon päälle, joka on vain jäljellä oleva tukiranka jostain ihmisten rakennelmasta. Pitkällä aikavälillä luultavasti tämäkin rautaputkiviritys, joka nyt mahdollistaa happokentän ylitykseni, syöpyy ja katoaa suon syövereihin. 
  Olennot seuraavat jokaista liikettäni, kuin vahtien etten horjahda ja tipu kuolemaan. Aikaa on kulunut useita tunteja, tai päiviä, minulla ei ole enää mitään käsitystä ajantajusta, mutta hetki tuntuu ikuisuudelta. Olen jo muodostanut eräänlaisen siteen näihin olentoihin. Ne pitävät minulle ainakin seuraa, kun yritän välttää tippumasta happoon. Tiedän jo kehen niistä minun kannattaa luottaa ja ketä taas varoa. Ainakin olen tietoinen siitä, että nämä örkit ovat erittäin kieroja olentoja. Olen saanut selvitellä jo niiden keskeisiä draamojakin tässä aikani kuluksi. 
  Olento, jonka kohtasin ensimmäisenä ja joka varoitti minua happosateesta, on mielestäni luotettavin kaikista. Se valvoo jokaista liikettäni. Koska minulla on yhä suuria epäilyksiä niitä kohtaan, luottoörkkini haluaa auttaa minua selvittämään, ketkä niistä ovat luottamukseni arvoisia. En usko taikuuteen, mutta mikä tahansa tässä maailman tilanteessa on mahdollista. Olentoni otsaan ilmestyy kirkas keltainen valo ja siitä heijastuu kajo suoraan minun otsaani. Yhtäkkiä kuulen vain kovaäänistä surinaa, ja minulle tulee todella ylivireinen olotila. Näen kaiken selvästi ja tuntuu että pystyn käyttämään sata prosenttia aivoni kapasiteetista. Olentoni kehottaa minua katsomaan nyt muita örkkejä, ja kertomaan, keihin niistä oma valonsäteeni osuu. Teen kuten se käskee, ja selaan katseellani läpi jokaisen olennon. Osaan niistä valoni ei kosketa lainkaan. Tällä tavoin saan kuulemma selville, ketkä niistä ovat luotettavia ja hyväntahtoisia. Ikään kuin jonkinasteinen valheenpaljasti, joka on vain valoenergian muodossa, ja toimii telepaattisesti. 
  Arvasin sen, että osalle suoörkeistä en ole tervetullut. Mutta mitä ne sitten haluavat minusta? Todennäköisesti yrittävät sabotoida ylitystäni ja saada minut putoamaan allani kuplivaan happoon. Joka tapauksessa, olen jo loppusuoralla, joten en anna yhdenkään olennon estää minua jatkamasta matkaani kohti muita eloonjääneitä.
Olen palmupuustoisella hiekkarannalla, tai ainakin paikka on joskus ollut hiekkaranta. On pimeää ja eri puolilta avaruutta saapuneita ihmismäisiä hahmoja vilisee ympärilläni. Seassa on myös omia lajitovereitani, ihmisiä. Voin olettaa, että viimeisinä vuosikymmeninä ihmiset ovat eläneet sovussa ulkoavaruuden olentojen kanssa. Mutta nyt asiat ovat muuttuneet. On käynnissä maailmojen sota, ihmisten ja jonkin suuren tuntemattoman välillä. Katson taivaalle, ja se on niin musta, etten olisi uskonut näkeväni taivasta koskaan niin loputtoman mustana. Maapallon ympäristö on muuttunut. Aivan kuin sen ympäriltä puuttuisi otsonikerros tai jokin suojakupla, joka erottaa sen loputtomasta avaruudesta. Tähdet ja planeetat näkyvät kirkkaina ja selkeinä. 
  Taivaalla kulkee eri värisiä valojuovia, kaikki samansuuntaisesti. Niin kuin kameralla ottaisi kuvan pitkällä valotusajalla kaupungin liikkuvista autoista. Mutta tämä tapahtuu reaaliajassa, oikeasti ja nyt, ei pysäytettynä. Osa valojuovista on paksuja ja punaisia, osa taas ohuempia ja sinisiä. Niitä on kaiken värisiä ja ne liikkuvat samaan suuntaan. Ne yltävät koko taivaankannen päästä päähän, mistä voin päätellä, että niiden aiheuttajat ovat jotain todella isoa. Joku vieressäni kertoo, että valojuovat tulevat aluksista. Hallituksen ja ulkoavaruuden olentojen avaruusaluksista ja kaikkien siltä väliltä. Tieto tästä ei yhtään helpota oloani, sillä tiedän että käynnissä on jotain todella suurta ja pelottavaa. 
  Ihmiset ja muut eloonjääneet olennot, siviilit, kulkevat jonnekin hiekkarannalla yötaivaan alla. Seuraan massan mukana, koska minulla ei ole mitään muutakaan päämäärää. Yhtäkkiä rannalle laskeutuu kovalla vauhdilla suurehko, musta, junaa muistuttava alus joka leijuu noin metri hiekan yläpuolella. Aluksen keulassa on iso pyöreä valo, kuin robotin silmä, joka voisi ampua meidät kaikki laasersäteellään. Ihmiset ja olennot alkavat hätääntyä ja vetääntyvät syrjään aluksen tieltä. Kyseessä on jonkin avaruushallituksen alus, joka nappaa mukaansa laittomat karkulaiset ja tekee niille kuka ties mitä kokeita. Joku miespuolinen ihmismäinen hahmo on heillä tähtäimessään, ja hän yrittää epätoivoisesti paeta ilkeämielisten hallituksen jäsenten tieltä. Jostain syystä alus saa tarpeekseen, tai sillä on parempaa tekemistä muualla galakseissa, ja häipyy takaisin linnunradan valojuovien sekaan. 
  Miesolento tulee luokseni. Hän muistuttaa kengurun ja ihmisen risteytystä suurine korvineen. Hänellä on yllään risaiset, hipihtävän maanläheiset vaatteet ja olkalaukku.  Kenkiä tyypillä ei ole lainkaan, ne ovat varmaan jääneet paetessa matkan varrelle. Hän tekee tuttavuutta ja analysoi tilannetta minulle ja jollekin toiselle olennolle vieressäni. Kuuntelen hiljaa ja esitän että minua kiinnostaa hepun innokas puhelu. Ainakin nyt tiedän, että tulen jatkamaan matkaani tämän kengurukorvaisen tyypin ja sen toisen hiljaisen olennon kanssa.
Olemme laskeutuneet hiekkaerämaan kallioilta alas rantaan. Otamme veneen rannasta ja lähdemme soutamaan yön pimeydessä kohti merta ammottavan avaruuden alla. Ilmapiiri on jännittynyt ja pelonsekainen. Pian yläpuolella taivaalta, avaruudesta, kuuluu alusten kaamean kova äänivalleja rikkova ääni. Värikkäät valojuovat ilmestyvät mustalle taivaalle ja se tietää meille ongelmia. Mutta alukset eivät olekaan kiinnostuneita meistä. Pari isoa avaruuslaivaa ampuu pienempiä lentoaluksia ja mitä ilmeisimmin niiden välillä on käynnissä taistelu. Alusten valojuovista muodostuvaa yhdensuuntaisa riviä rikkoo pienemmät, tähdenlentoja muistuttavat ammukset jotka risteilevät taivaalla. Seassa näkyy pieniä valopurkauksia, räjähdyksiä, jotka todellisuudessa vastaavat ydinpommia, mutta ovat niin kaukana että niiden suuruudesta ei voi saada käsitystä näin kaukaa. Näky on omalla tavallaan hyvin kaunis, mutta kun tietää mistä tämä silmiä hivelevä värienkirjo tulee, käsitys kauneudesta muuttuu. Taivaan värileisku heijastuu mustaan aaltoilevaan mereen. Emme voi muuta kuin keinua pienessä soutuveneessämme ja katsella kun maailmat sotivat keskenään yläpuolellamme yötaivaam mustan kannen alla.